Oman tarinan rakentamisesta

Paavo-kissamme elämän alku ei ollut kaikkein ruusuisin. Paavo syntyi kahden sisaruksensa kanssa Iitin ja Elimäen rajalla, todella landella, maatalossa jossa kissoja oli enemmän kuin tarpeeksi. Maatalon vanhapoikaisäntä ei leikkauttanut kissojaan, vaan harvensi kissakantaansa ammuskelemalla niitä vapaahetkinään. Lehmiä hoitamassa käynyt kunnaneläinlääkäri oli huomautellut asiasta varovaisesti joitakin kertoja, mutta hänen kokemuksensa oli, että mikäli tilallisia läksytti liian kovalla kädellä kissanpidosta, he saattoivat lopettaa yhteydenpidon eläinlääkäriin kokonaan. Silloin kaikkien muiden eläinten hoito kärsi. Niinpä hän oli antanut asian olla.

Eräänä kesäpäivänä vuonna 2007 tämä jo edellä mainittu isäntä oli ollut jälleen pihalla aseensa kanssa, kun jyvälle oli osunut maksanvärinen narttukissa. Laukaus ei osunut maaliin, mutta kissa juoksi paniikissa lietekaivoon ja hukkui sinne. Noin neliviikkoiset pennut löytyivät seuraavana päivänä, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Naapuri otti villiintyneet pennut hoiviinsa. Hän oli hoitanut aiempinakin vuosina kylältä löytyneitä pentueita ja etsinyt niille kodit. Näin nuorina orvoiksi jääneet pennut tarvitsivat perheet, joissa olisi jo katti tai useampi ennestään, että ne oppisivat kissoiksi. Sana kiiri korviini ja pian huomasin roikottavani villisilmäistä, sähisevää karvapalloa kyynärpäihin ulottuvin nahkarukkasin, käsivarren mitan päässä itsestäni: ”Otamme tämän.” 

Ensimmäinen sähköpostilla tullut kuva. Paavo oikealla, veljensä Ville vasemmalla

”Tuolla historialla se ei koskaan kesyynny täysin.” ”Vaikka se leikattaisiin, se tulee aina merkkailemaan sisälle.” ”Kynsiä ette tule siltä koskaan leikkaamaan.” ”Toivoton tapaus. Parempi olisi laittaa suoraan monttuun.” Monien epäilyksistä huolimatta Paavosta kasvoi täyspäinen kissa. Se sairastui melkein heti meille tultuaan kovaan kissaflunssaan, jonka seurauksena menetti äänensä (eikä osaa naukua vieläkään) ja melkein henkensä. Se oli kertakaikkiaan säälittävä ressukka ja niin kaunis kissanpoika, että siitä oli aivan mahdotonta olla pitämättä. Vanhempi kissamme Eppu oli myös myyty. Ja ajanmyötä se kesyyntyi täysin. Miten temppu tehtiin? Luottamalla. Uskomalla. Antamalla kissan kasvaa. Jos se halusi olla ihmistä lähellä makaamalla sanomalehden päällä, olkoon sitten niin. Tärkeintä oli luoda positiivisia kokemuksia. Kehitimme sille uuden tarinan: Paavo on niin mahtava siksi, että sen isä oli Ruokolahden leijona ja äiti ilves. Jos Paavosta tehtäisiin elokuva, pääosaa esittäisi Simba. Se on auringonvärinen kissa, jonka nautiskeleva elämänasenne ja iso ego lämmittävät meitä joka päivä. Se tulee syliin, viereen, kehrää, puskee (kerran jopa niin kovaa, että multa tuli huulesta verta), osaa antaa tassua, rakastaa katkarapuja ja on yleensä meillä käyvien vieraiden suosikki. Se on kietonut varpaansa ympärille niitäkin, jotka eivät ole ennen pitäneet kissoista. Kynnet, ne leikataan säännöllisesti. 

Olin kevättalvella koulutuksessa, jossa puhuttiin monen muun asian lisäksi positiivisen tarinan luomisesta. Jos ihminen koko ajan kuulee itsestään ikäviä asioita, saa vain negatiivista palautetta eikä häneen uskota, se muuttuu ihmisen elämässä todeksi. Hänen tarinansa muotoutuu sen mukaiseksi, mitä häneltä odotetaan. On vaikeaa taistella yksin tuulimyllyjä vastaan, jos kukaan ei kerro missä on hyvä ja mihin kaikkeen pystyisi vaan nostaa esille sitä mitä ei osaa ja ”sinä et ainakaan koskaan kun et kerran nytkään”. Jos kukaan ei usko ja luota. Tue kasvua. Auta. Lähtökohtien, ongelmien ja menneisyyden sijaan pitäisi keskittyä mahdollisuuksiin, tulevaisuuteen ja tavoitteisiin. Myös positiiviset asiat muuttuvat elämässä todeksi. Jokainen voi rakentaa oman tarinansa ja ennenkaikkea meidän tehtävämme on olla rakentamassa toisten positiivista tarinaa. Kouluttajan mukaan opettajien on vaikea olla neuvomatta ja sanelematta miten pitäisi toimia, vaikka jokainen kyllä itse tietää mikä häntä parhaiten auttaa. Opettajan tai muun koulun henkilökunnan jäsenen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään ratkaisut ja omat vahvuutensa. 

On ehkä turhan suoraviivaista verrata kissan kesyttämistä oppilaiden kasvattamiseen. Silti totuus on, että jos emme olisi Paavon kohdalla surkeasta lähtötilanteesta johtuen edes yrittäneet tai ensimmäisen vastoinkäymisen (tai toisen tai kolmannen…) tultua olisimme luovuttaneet, koska ”se nyt on semmonen ja mitä siitä nyt koskaan voi tulla”, emme olisi onnistuneet.

Good evening Ladies and Gentlemen, my name is Michelle and I’ll be taking care of You tonight!

Huono asiakaspalvelu vaikutti koko illan tunnelmaan. Olimme varanneet kaveriporukalla hotellilta saunatilan ja alakerran ravintolasta pöydän ruokailua varten. Jo heti saavuttuamme hotellin vastaanottovirkailija suhtautui meihin tylysti ja määräillen. Oli perjantai, joten uskon, että hänellä oli varmasti kiirettä ja iso porukka, jossa kaikki halusivat maksaa erikseen, vei varmasti hänen aikaansa, tuskin kuitenkaan ”ainakin tunnin”, kuten hän itse asian ilmaisi. Olimme hämillämme ja pahoilla mielin hänen käytöksestään. Kun saunalla oli saatu tunnelmaa kohotettua, latistettiin se tehokkaasti ravintolassa huokailemalla ja pyörittelemällä silmiä, jos jäi hetkeksikin miettimään valintojaan. Pahimmillaan tarjoilija lähti pois kesken kaiken ”kun tuo miettiminen nyt tuntuu kestävän”. Ystäväni pyysi tarjoilijaa tuomaan hänelle vettä ja kun sitä ei kuulunut, hän kysyi, voisiko vaikka itse hakea veden tiskiltä, johon tarjoilija tiuskaisi, että ”etkö jaksa sen vertaa odottaa, että tuon sen veden sinulle?!”. Odotimme ruokiamme tunnin, jonka aikana pari-kolme jälkeemme saapunutta seuruetta saivat ruokansa. Laskut sen sijaan tulivat ennen näkemättömän sähäkästi. Koko illasta jäi tunne, että olimme vääränlaisia, jollain tavalla ei-toivottuja ja hankalia asiakkaita.

Maissa, joissa tarjoilijan palkka perustuu pitkälti asiakkailta saatuihin tippeihin, palvelun taso on yleisesti ottaen jotain ihan muuta, kuin mihin suomalainen joutuu tottumaan.  Kävimme helmikuussa reissussa syömässä italialaishenkisessä ravintolassa ja alusta asti saimme tuntea olomme lähes filmitähdiksi. Tarjoilija toi ruokalistat, joita katselimme hetken. Ennenkuin ehdimme tehdä minkäänlaisia päätöksiä, hän keräsi listat pois, kysyi oliko meillä allergioita ja alkoi kertoa, millaisia ruokia hän tuo meille alkupaloiksi ja pääruoaksi. Suositteli viiniä (joka sattui olemaan lempirypäleestäni valmistettua!) ja hoiti kaiken ensiluokkaisesti. Ruoka oli hyvää (ei parasta koskaan syömääni, mutta ehdottomasti hyvää) ja hän teki ateriastamme elämyksen, jota en varmasti unohda koskaan. Kun jälkiruoan kohdalla sanoin, etten juurikaan pidä jäätelöstä, hän toi minulle tiramisun. 

Ei jäänyt nälkä

Näin iloiseksi tulee, kun kaikki menee nappiin! 

Toki olen saanut Suomessakin ravintolassa erinomaista palvelua. Kerran oikein hämmästyttävän hyvää, tosin tarjoilija oli kotoisin Romaniasta. Hyvä ruoka on yksi elämän suurimmista nautinnoista ja hyvä palvelu kruunaa hyvän ruoan. Olkoon ateria kuinka taidokkaasti tahansa valmistettu, se ei pääse oikeuksiinsa jos annos viskataan eteen kiireessä, tarjoilija ei ole kuunnellut (tai edes kysynyt) toivetta lihan kypsyysasteesta tai varmista, että asiakkaalla on kaikkea mitä hän annoksesta nauttimiseen tarvitsee. Arvostan sitä, että vesilasini täytetään puolestani ja muidenkin ruokajuomien riittävyys varmistetaan. Jos tarjoilija asettelee vielä lautasliinan valmiiksi syliin tai auttaa istumaan tuoliin, ollaan jo erinomaisuuden puolella. Ehdottaa, kuuntelee, tietää (tai ainakin selvittää) ja suosittelee. On kohtelias, ystävällinen, lämminhenkinen ja jopa hauska. Ei suhtaudu ylimielisesti. Kerran eräässä kotikaupunkini mainiossa ravintolassa tilasin herkulliseksi tietämäni annoksen ja kysyin, oliko tarjoilijan mielestä tyylitöntä, jos otan sen kanssa kolaa. ”Ei missään nimessä, jos kerran pidät siitä!”, hän vastasi, ja tulin pienestä eleestä hyvälle mielelle. 

Sacherin kahvilassa Wienissä hyvää oli kakku, tunnelma, seura ja asiakkaiden kohtelu

Tarjoilija näytti tempun

Hyvä asiakaspalvelu ei siis vaadi suuria tekoja tai ylitsevuotavaa mielistelyä. Se on asiakkaan huomioimista ja tilannetajua. Eikä tämä koske ainoastaan ravintolamaailmaa, vaan esimerkiksi kouluruokailua. Kirjoitin jokin aika sitten palautetta oppilaiden ja opettajien kohtelusta kouluruokalassa, mikä aiheutti tarpeettoman suuren haloon. Tarkoitukseni ei ollut viestittää, että palautteen saaja olisi kerrassaan surkea työssään, vaan että on olemassa osa-alue, joka kaipaa kehittämistä. En pitänyt tavasta, jolla tiettyjä tilanteita hoidettiin ja toivoin siihen muutosta, mutta valitettavasti palaute aiheutti (ehkä väärinkäsityksestä) niin paljon pahaa mieltä, että omalla kohdallani tilanne on mennyt vain huonompaan suuntaan. Aikuisena ihmisenä kestän tämän, mutta mietin meillä kasvavia nuoria ja sitä esimerkkiä, jonka he saavat. Puhumme koulussa kunnioituksesta ja kohteliaasta käytöksestä, joten olisihan toivottavaa, että henkilökunta antaisi siinä esimerkkiä. Enkä sano, etteivät koulumme teinit koskaan tyhmäile, kyllä tyhmäilevät ja joskus valitettavan paljon! Mutta sitä varten me aikuiset siellä olemme heitä opastamassa ja kasvattamassa. 

Joskus on kiire. Joskus on huono päivä. Joskus asiakas on hankala. Olen silti sitä mieltä, että mikäli malttaa olla ystävällinen ja kohtelias, sillä pääsee pidemmälle kuin marmattamalla ja kiukuttelemalla. Toivon, että olisin itsekin muistanut tämän esimerkiksi eilen illalla, kun erään asian mielestäni kallista hintaa ihmetellessä sain vastaukseksi kireällä äänellä lauseen ”No se nyt on ihan suhteellista, sillä rahalla saa neljä litraa bensaa!” (Oikeasti, mitä toi edes tarkoittaa? ...Neljä litraa bensaa...?), enkä koko illan kestäneeseen huonoon palveluun turhautuneena enää pystynyt pitämään suutani kiinni.

”Tärkeintä elämässä on hyvä ja toisia kunnioittava käytös.” -Kungfutse (noin 2500 vuotta sitten)

Säästämisestä

Minulla ja miehelläni on yhteinen säästötili. Tai ennemminkin yhteinen tili. Se perustettiin vajaa 10 vuotta sitten, kun olimme vielä opiskelijoita, ja tilille laitettiin siirtymään molemmilta 10 euroa kuussa. "On hyvä oppia säästämään, edes pieniä summia", sanoi tilin myynyt pankkivirkailija, ei paljon meitä vanhempi mies, ja nyökyttelimme hyväksyvästi. Ehdottomasti, säästöjä on hyvä olla. Ongelma on vain siinä, että olemme ehkä maailmankaikkeuden surkeimpia säästäjiä.

Aluksi selittelimme tilin jatkuvaa nollasaldoa sillä, että ei opiskelijalla ole mahdollisuuksia säästää, kun tulot ovat muutenkin niin pienet. Kun aloitimme työelämässä, puhuimme monia kauniita lauseita siitä, kuinka alamme siirtämään tilille nyt enemmän rahaa joka kuukausi, koska käymmehän töissä ja työssä käyvällä pitää olla säästöjä. Totuus on, että tilille menee edelleenkin molemmilta se sama 10 euroa kuukaudessa. Aina tuli auton huolto/ vakuutusmaksut/ uusi imuri/ iso sähkölasku (asuntomme lämpiää suoralla sähköllä)/ festarilippujen osto/ Helsingin reissu/ ulkomaanmatka/ mikä tahansa asia, joka sai tyhjentämään tilille kertyneet roposet, jos sinne jonkun harvan kerran pääsi jotain kymppejä kertymään. En ollut tilanteesta mitenkään harmissani, mutta välillä mielessä käväisi, että olisihan toki mukavaa, jos vaikka jonkun ihanan asian löytyessä siihen olisi rahat olemassa valmiina. Kun illanistujaisissa tuli kavereiden kesken puhe säästöistä, olin erityisen kiinnostunut tarjolla olevista naposteltavista ja mutisin johonkin väliin, että juu, kyllähän meilläkin on säästötili ja olikos teillä se vessa missä päin? Tunsin itseni ihan keskenkasvuiseksi, kun en osaa säästää.

Sitten kävi jotain. Muutama kuukausi sitten aloimme kutsua tiliä nimellä "matkatili". Siirsimme sinne veronpalautusrahoja tulevaa matkaa varten, jotta voimme maksella reissuun liittyviä juoksevia menoja sieltä ja pitää matkarahat erillään talousrahoista. Ja simsalabim, tuosta tilistä tuli yhtäkkiä hirvittävän tärkeä. Se on lempparitilini, jota vaalin, hoivaan ja jonne _haluan_ siirtää rahaa kuukausittain. Välissä laskeskelen, minne sen sisällöllä pääsisi (ei vielä kovin kauas). Voiko siis olla niin, että olen todella, viimeinkin, viittä vaille kolmekymppisenä, oppinut laittamaan rahaa sivuun? Siis säästämään!

Hajosiko puhelimesta näyttö? Säästötili auttaa!

Tätä vuotta on kulunut vasta kuukausi ja jo nyt olen ylittänyt itseni kahdesti: olen vetänyt leukaa (vasta yksi menee kerralla, mutta kuitenkin!) ja huomannut alkaneeni säästämään rahaa. Kumpaankaan en olisi uskonut vuosi sitten uskonut pystyväni koskaan. Mutta kun on tarpeeksi hyvä motivaattori, ei mikään ole ilmeisesti mahdotonta.

Pahikset

Aamunavaus 14.12. 2011

Elokuvissa ja muutenkin tarinoissa pahikset ovat kaikista kiehtovimpia hahmoja. Mieti vaikka Leijonakuningasta ilman Scaria. Simba syntyy ja kasvaa ja sitten siitä tulee Jylhäkallion kuningas. Ei kuullosta Oscar-voittajalta. Tai entäs Prinsessa Ruusunen ilman sitä pahaa noitaa? Olipa kerran prinsessa, jonka nimi oli Aurora. Sen pituinen se. Ihmistä kiinnostaa myös pimeämpi puoli, vaikeudet ja hankaluudet. Siksi elokuviin tarvitaan pahis. 

Meillä ihmisillä on kyky tehdä hyvää, mutta taipumus pahaan. Tai ainakin vähintään taipumus tehdä ikäviä asioita. Koulussa joutuu jatkuvasti puuttumaan tähän taipumukseen, joka aiheuttaa ympärilleen lähinnä pahaa mieltä. Selitykset ovat hölmöilylle moninaiset, usein ihmeellisemmät kuin tapahtuma itsessään. ”Noku toi ei päästäny minuu sisään ni mun oli PAKKO heittää sen pipo lätäkköön.” ”Mutku toi heitteli minuu kuminpalasilla, niin mun oli PAKKO kävellä toiselle puolelle luokkaa räkäsemään sen reppuun.” ”Mutku välipala-automaatista saa kaks yhden hinnalla siitä väliköstä, ei se oo mun vika!” Jep jep, mutta jos ottaa välipala-automaatista tuotteen maksamatta, niin se on varastamista. ”Noku mulla oli tää lumipallo tässä kädessä, pakkohan se oli johonkin heittää.” Noku, noku. Mutku, mutku. 

On varmaan hyvä läppä tyhjentää opettajan pyöränkumi koulupäivän päätteeksi, mutta voin kertoa, ettei opettajaa paljon naurata, kun kummitytön synttärilahja ei ehdi enää postiin. Eikä naurata sitä kummityttöäkään. Pahisteleva teini ei aina mieti tekojensa seurauksia tai vaikutuksia sille ihmiselle, johon pahanteko kohdistuu. Keittiöväen työpäivä venyy, kun joku sikailee puoli ruokalaa sotkuun ja saa yllytettyä pari kaveria mukaan. 

 Toisten kustannuksella huvittelussa, ilkeilyssä tai ilkivallassa ei ole mitään hauskaa. Niin välttämättömiä, kuin pahikset hyvälle tarinalle ovatkin, oikeassa elämässä pahistelusta on pelkkää harmia. Joku on aina sanonut kaiken paremmin, joten päätän Buddhan sanoihin: Hyvyys ei ole nössöille. Hyvyys ei ole sinisilmäistä tai typerää. Se on järkevää.